| ETUSIVU | VIDEOT | ARKISTO |

VIDEO ART FESTIVAL

MEDIATAIDETTA SIELLÄ JA TÄÄLLÄ

Anneli Nygren


Turussa on jälleen aloitettu historiankirjoitus uudelleen. Mediataiteessa on ahkeroitu ja luotu uusia projekteja, tietysti ensimmäistä kertaa ainakin tämän sukupolven aikana. Tänä keväänä Vanhan Suurtorin kortteliin on perustettu mediataiteen galleria Harmaa, toukokuussa vietettiin ensimmäistä kertaa Video Art Festivalia, eikä siinä vielä kaikki. Elokuussa Manillassa koettiin TAFF (Turku Animated Film Festival), joka oli "ensimmäinen animaatioelokuvien festivaali Turussa". Paitsi että ei ihan ole. Johan vuosituhannen alussa nähtiin muutamaan kertaan isot kansainväliset Tough Eye-festivaalit (ja silmä kyllä kummittelee TAFFinkin logossa), jotka sitten yhtäkkiä loppuivat kuin seinään. TAFFin järjestäjä Kimmo Sillanmikko mainitsee että aluksi suunnitteli että festivaali tapahtuisi sekä Manillassa että Taideakatemiassa (luonnollisesti Föriä hyödyntäen) - mutta hän ei tuntunut yhtään tietävän että juuri Taideakatemia aikoinaan oli vahvasti Tough Eye-festivaalin takana.
Kirjakahvilassa vaikuttanutta Mediagalleriaa (1990-93) tai edes Sumua (nyk. Titanikin residenssi) ei muista enää kukaan. Tästä kaikesta emme voi kuitenkaan syyttää niitä uusia ihmisiä, jotka tuovat henkiin omia uusia projektejaan. Mediataiteen historia ei vain jostain syystä kasaannu sillä tavalla että kukaan oikeastaan voisi tietää, mitä viime vuosikymmenellä on tapahtunut. On sitten eri asia, jos "nuoret" haluavat irtautua menneisyyden rakenteista, mutta nykyisellään uudet ihmiset uskovat aidosti, että mitään menneisyyttä ei ole koskaan ollutkaan.

Video Art Festivalin järjesti Ääriö ry. Hakuprosessissa haettiin erilaisia teoksia, keneltä tahansa, ylärajana jopa yksi tunti, kunhan vain liittyvät teemaan joka on AVOIN/ÖPPEN/OPEN. Kuten usein on tapana, tuollaiset teemat ovat varsin epämääräisiä. Ehkä kirjaimellisimmin sitä toteuttivat Joni Tuomisen OPEN-HEART-SURGERY (Avosydänleikkaus) sekä israelilaisen edustajan urbaanin rajavyöhykkeen ohittajien virta.
Osanottajia tuli todellakin ympäri maailmasta, ja pari Suomestakin. Joni Tuominen oli ainoa turkulainen. Helsingistä oli ilmoittautunut Jonna Kina (joka on kerran ottanut minusta valokuvan). Muita osallistujia oli mm. Saksasta, Itävallasta ja Ukrainasta. Enimmäkseen minulle tuntemattomia mutta silti selkeästi ammattilaisia.

"Halusimme että avoin haku olisi kerrankin oikeasti avoin niin, että kuka tahansa on voinut kuvata iPhonella jotain ja lähettää sen, mutta lopulliseen näyttelyyn valikoituneista suurin osa on ansioituneiden taiteilijoiden tekemiä", kertoo festivaalin tuottaja Rose Pietola Turun Ylioppilaslehdessä.
Festivaali oli toukokuun lopulla, mutta sen jälkeen tapahtuman satoa esiteltiin kahdessa muussa kaupunkitaidetapahtumassa: B-gallerian superb-ohjelmakokonaisuudessa sekä Olohuone 306,4 km2-festivaalin avajaisklubilla.

Itse festivaalin tapahtumapaikkana oli Vanhan Suurtorin tuntumassa sijaitseva Luostarin välikatu, videoiden näyttöpaikkoina kolme kadulla sijaitsevaa kopperoa - "makasiineja" (joissa on ollut myymälöitä mm. joulumarkkinoiden aikana). Ensimmäisessä makasiinissa on kaksi seinille heijastettua videota ja kaksi monitoria kuulokkeineen. Toisessa monitoreista on edellä mainittu Open Heart Surgery. Seinälle heijastuu puolestaan rajanylityksiä kuvaava OPEN. Vastakkaisella seinällä puolestaan maassa makaava liikkumaton miesruumis (ei kuitenkaan vainaja) matkaa erilaisissa maisemissa (Kiinassa?), ympäristön ihmisten juurikaan kiinnittämättä siihen huomiota. Toisessa kopperossa on kaksi vastakkain sijaitsevaa monitoria (en ole ihan varma liittyvätkö nämä samaan teokseen) jossa ovea raotellaan ja varjo siirtyy - minimalistiset tapahtumat kahdessa kuvaruudussa ovat kyllä jossain suhteessa toisiinsa.
Kolmannessa kamarissa on esillä Jonna Kinan teos, jossa erilaiset ihmiset kertovat omista (entisistä) salasanoistaan ja miten ne ovat muodostuneet.

VIDEOPUHETTA

Täytyy tunnustaa että tuon ydinohjelmiston tarkastelu jäi aika pikaiseksi, mutta lauantaina osallistuin sentään. VIDEOTALK-seminaariin, jossa esitelmöi sekä tutkijoita että taiteilijoita. Aino Aaltonen aloitti seminaaripäivän alustuksellaan "We like big butts and we cannot lie - länsimaisen kauneusihanteen murros" - tai lyhyemmin aihe kiteytyi muotoon "onko peppu uudet tissit?" - jossa puitiin erityisesti rapgenressä puhjennutta pakkomiellettä takamukseen.
Esimerkkimateriaalina Aaltosella oli erityisesti Nicky Minajn sekä erään miesräppärin video, joissa kummassakin varsin eksplisiittisillä lyriikoilla ja kuvastolla propagoitiin runsasta takamusta. Keskustelu päättyi kysymykseen, voisiko esimerkiksi suomalaisessa iskelmässä olla pepun ylistystä. (No ettekö ole koskaan kuullut laulua "Mahtava peräsin ja pulleat purjeet"?)

Ensimmäisenä taiteilijapuheenvuorona kuultiin Ossi Ojutkankaan "Kollaasit ja videoteokset - eri teostyyppien synergiaedut". Ojutkangas opiskeli aluksi mainosalaa, mutta liukui hiljalleen taidekursseille, tosin omaksuen niihin aika käytännönlheisen lähestymistavan.. Kankaanpään taidekouluun tuli opettaja joka kehotti kaikkia opiskelijoitaan pitämään kuvapäiväkirjaa - eräänlainen luonnoskirjan ja päiväkirjan yhdistelmä, jossa päivän tapahtumia kommentoidaan tekstin sijaan piirroksin. Ossi omaksui jo alusta lyhyen tien eikä paljon piirrellyt. "Liimasin kirjan sivuille erilaisia mainoskuvia ja muita valmiita kuvia, yhdistelin niitä ja kirjoitin päälle - ja näin olen tavallaan tehnyt videoissakin."
Ojutkankaan leikekirjat muistuttivat välillä 80-luvun punk-estetiikkaa, tosin tahattomasti. Hänen videoteoksiaan sen sijaan leimaa mediailmiöitä jäljittävä hienostunut ammattimaisuus. Mikä ei tarkemmin ajatellen ole ihme, sillä mies ei ole juurikaan itse kuvannut! "Internetissä on lukuisa määrä video- ja kuvapankkeja, joista esim. mainostoimistot ostavat materiaalia - ja näitä palveluja olen käyttänyt teoksissani"

Ojutkangasta voi kirjaimellisessakin mielessä pitää mediataiteilijana, sillä hänen teoksensa juurikin kommentoivat medioiden, ja laajemmin ajatellen koko yhteiskunnan toimintaa. Hänen lyhyessä videossaan M.O.G.A (Meter of Good Art) esitellään puhelimeen muka saatavissa oleva äppi, jonka avulla voi määrittää eteensä tulevan taiteen tasokkuuden. Teos liittyy keskusteluun, jota joitain aikoja sitten käytiin Suomessa taiteen tason määrittelemisestä, ja mm. Aalto-yliopistossa yritettiin vakiinnuttaa kriteeristö, joka tämän tason määrittäisi. "Opiskelin tuohon aikaan itse Espanjassa", Ojutkangas kertoo, "ja sikäläisessä taidekoulussa kukaan ei voinut uskoa, että Suomessa joku taideoppilaitos on itse voinut lähteä tuollaiseen järjettömyyteen." (Eikä espanjalaisille varmasti valjennut edes se, mitä mielikuvia M.O.G.A tuottaisi, jos yksi kirjain muutetaan).

Ojutkankaan suurisuuntaisin projekti FINNCHOICE liittyy dystooppiseen tulevaisuudenkuvitelmaan, jossa geenimanipuloitujen lasten tuottaminen on mahdollista ja suotavaa, ja oikeastaan ainoa hyvksyttävä vaihtoehto. Kuten kaikessa propagandassa ja epäkielessä, mainoslauseiden kieli kääntää totuuden päälaelleen: se tosiasia että kaikki epätoivotut lapset deletoidaan kiteytyy lauseeseen "jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna". FINNCHOICE-projektiin (jonka kaikki materiaali on myös peräisin videoarkistoista) kuuluu videoita, nettisivu, painotuotteita ym. materiaalia. "Tässä ollaan myös ihan sillä rajalla että joku voisi ottaa sen todesta - tosin ehkä se että nettisivulla paljastuu että ollaan 2050-luvulla saattaa paljastaa asian".

Seminaarin tutkijaluennoitsijoita edusti Anna-Kaisa Sjölund esityksellään informaatiodynamiikka immersiivisissä opiskeluympäristöissä. Immersio merkitsee uppoutumista, ja oppimisympäristöissä virtuaalimaailmojen hyödyntäminen lienee tutuinta ns. simulaatioissa. Kolmiulotteisia interaktiivisia oppimisympäristöjä on hyödynnetty kaikille ikäryhmille, ja audion ja vision lisäksi mukaan ovat tulossa muutkin aistit: haju, maku ja tunto. Taiteellisesta ilmaisusta ollaan varsin kaukana kun esim. hammaslääketieteen opsikelijoille halutaan tarjota turvallinen tapa harjoitella virtuaalipotilaan suussa.
Tämä on tutkimusalue, jossa on iso kasa termejä, ja paljon ihan todellistakin teknistä kehitystä (jossa mm. Facebook ja Google työstävät omia, rinnakkaisia järjestelmiään), laitekantaa on myös suomalaisissa oppilaitoksissa, mutta hintataso on vielä korkealla. (Sjölund puhui myös lisätystä todellisuudesta, joka hyvin pian sen jälkeen on tullut ajankohtaiseksi Pokemon Go-pelin puitteissa)

MICHAEL, DON´T COME BACK

Jälleen tutumpaa aluetta kosketteli mediatutkija Niina Oisala esitelmässään Adel Abidin ja vino katse.
Adel Abidin on syntynyt Irakissa ja muuttanut Suomeen v-2001.
Kuvataideakatemiasta hän valmistui 2005. Abidin on edustanut Venetsian Biennalessa Suomea, Irakia ja Irania. Abidinin teemoja ovat olleet sota, globaalit suhteet, väkivalta, terrorismi ja popkulttuuri.
Jälkimmäistä edustaa Kiasmassakin pitkään nähty "Michael"(2015). Talkshow-muotoa mukailevassa mukadokumentissa lähdetään tilanteesta jossa v.2009 kuollut popin kuningas Michael Jackson on palannut kuolleista. Haastattelussa kaikki Jacksonin vastaukset ovat peräisin hänen laulujensa sanoituksista. Ja mitä pidemmälle tuota teosta katsoo, sitä enemmän vahvistuu tietty sanoma... jos olet aikaisemmin toivonut että Michael voisi tulla takaisin, tämän teoksen myötä alkaa toivoa: älä vaan tule!

Abidinin töissä on muutenkin usein musiikilla keskeinen osa - usein musiikkia käytetään "väärällä tavalla".
Three Love Songs (2010)-videossa esimerkiksi kolme suomalaista naislaulajaa, edustaen eri kevyen musiikin lajityyppejä (pop,jazz, lounge), myöskin vaatevalintojen osalta, esittää tyylinsä mukaisesti lauluja, jotka ovat aikoinaan olleet Saddam Husseinia ylistäviä lauluja. Se että sanoitukset kuulostavat hieman omituisilta ottaa kuitenkin oman aikansa. Häiritsevämpiä ehkä ovatkin ne yhtäläisyydet, jotka noilla lyriikoilla on "tavalliseen" iskelmään.

Abidininkin tuotannosta suuri osa on videoita, mutta hän on myös kokeillut monia muita tekniikoita. Abidin Travels (2006) oli "matkatoimisto", joka markkinoi matkoja sota-alueelle. Teoskokonaisuus oli installoitu Venetsian Biennaaliin 2007, ja sisälsi mm. esitteitä, monitoreissa nähtäviä mainosvideoita (joissa innostunut naisääni puhuu kriisialueen kuvien päälle) sekä tietenkin myyntitiskit. Tällainen toden ja fiktion rajoilla taiteileva installointi on usein looginen päätepiste kaiken kvasidokumentoinnin ja medioiden parodioiden jälkeen.

VIDEO PUHUU (VIIMEINKIN)

Seminaarin päätti Riina Palmqvist, joka esitti "puheenvuoronsa" videolla. Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista, kautta aikojen poissaolevat tähdet ovat esittäneet puheenvuorojaan videon välityksellä.. mutta Palmqvist oli myös läsnä.. hän istui pöydän ääressä koko sen ajan kun video pyöri..
Paitsi että "puhevalta" oli annettu videolle, siitä myöskin puuttui ääni (informaatiota tosin annettiin osin välitekstien avulla). Videolla käytiin läpi Palmqvistin menneitä projekteja, jotka pitkälti muistuttavat performancea - ehkä myös siksi että ne on tallennettu sellaisenaan, ilman kummempaa käsittelyä - mutta ovatko ne oikeata performancea, kun esiintyminen on tapahtunut vain kameralle? Riina: "En oikeastaan välitä."

Lauantai-iltana oli myös Voi Video-klubi Kirjakahvilassa (eikä ne tosiaan olleet ainoat bileet festivaalilla), jossa musiikkinumeroiden ohella esitettiin pitkälti Vanhalla Suurtorilla kuvattu Mia Larva-elokuva, joka vähän aikaisemmin esitettiin myös Suomalaisen Elokuvan Festivaalilla. Mia Larva kuulostaa naisen nimeltä, mutta tarkoittaa tässä enemmän toukkaa tai koteloa. Hämärät tapahtumat, hämärät kuvat seuraavat toisiaan neljänkymmenen minuutin ajan.
Taiteilijanimellä H.Verdad (hombre verdad eli todellinen ihminen) esiintyvän ohjaajan juonettomalta vaikuttava elokuva omaa kaikuja saduista ja eurooppalaisesta surrealismista ja fantasian perinteesta. Yölliset kuvat pikälti Vanhan Suurtorin ympäristöstä tuovat "tuttuihin" maisemiin outoja merkityksiä jotka eivät ehkä koskaan selviä...


 Etusivulle 

(VALOKUVIA TULOSSA)